Toipilas

Täällä ollaan, kotona. Sairaslomaa kolme viikkoa - enemmän kuin ikinä ennen. Menemättä yksityiskohtiin, minulle tehtiin vatsan alueen leikkaus torstaina, ja siitä tässä nyt toivutaan. Kaikki meni hyvin, ja päivä päivältä olokin helpottuu.

Ei sitä tajua ennen kuin itse kokee, kuinka kipeä voi olla. Tuntui aika epätodelliselta nousta seisomaan ensimmäisen kerran leikkauksen jälkeen kun taju meinasi lähteä. Seisomisesta! Tämä sama kroppako vasta viikko sitten juoksi pitkin rantoja ja hyppi tanssitunnilla? Kyllä vain. No, osaapa taas arvostaa terveitä ja kevyitä päiviä, kun sinne asti päästään.

Voisinhan minä heittäytyä katkeraksi: miksi minä? Mutta sehän olisi täydellistä ajan haaskaamista. Tilanne on tämä, ja tästä on otettava kaikki irti. Kokeillaan:

- Kevätilma tuoksuu paljon paremmalta aamupäivisin kuin töiden jälkeen! (Olen päässyt jo kahtena päivänä kiertämään lähikorttelit, mikä on todellinen ilonaihe!)
- Olen oppinut nukkumaan selälläni! (Enkä todennäköisesti edes kuorsaa.)
- Aamuasiointi kukkakaupassa oli pirteä kokemus! (Tänään teki mieli keltaista ja vaaleanpunaista - iltapäivisin tulee ostettua vain valkoista.)

Mikään ei ole niin turhaa kuin jossittelu ja valitus. Näillä mennään mitä on annettu - ja niin kovaa kuin pääsee.

Liikkuminen on vielä hieman hankalaa, mutta sitä pitää tehdä voimien mukaan mahdollisimman paljon. Olen myös pitänyt pakonomaisesti kiinni aamu- ja iltarutiineista (hampaidenvalkaisukynää myöten!) ja pääosin myös herkkulakosta (edelleen pitäisi siihen hääpukuun mahtua heinäkuussa). Rutiinit pitävät kiinni maailmassa.

Ikkunalaudalla on iso kasa kirjoja ja lehtiä, joihin en ole ehtinyt koskea kevään aikana - nyt ehdin! Ja juuri äsken sisään ovesta kannettiin kaikki Täydellisten naisten tuotantokaudet, joita en ole koskaan ehtinyt seurata. Ja sitten on vielä se uusi ihana pinkki iPod, johon olen ladannut fiilistelybiisejä. Se pelasti leikkausjännitykseltä (yhdessä Diapamin kanssa), ja on oiva kaveri myös kotioloissa. Tekemistä on siis myös niille hetkille, kun kroppa yksinkertaisesti vaatii vaakatasoa.

Ja niin, se missä olen ehkä maailman onnekkain tyttö, on tämä pelastusrengas ympärilläni. Tarkoitan ihmisiä. Minun on täytynyt tehdä jotain hyvää tässä maailmassa, kun ympärillä on näin paljon näin ihania ihmisiä, jotka teoillaan, sanoillaan ja ajatuksillaan ovat olleet mukana menossa joka päivä. Mies, perhe, ystävät. Enpä olisi juuri mitään ilman teitä. Kiitos murut!

PS. Treenikausi alkaa (taas) kolmen viikon päästä ja bikinikunto ei tunne sääliä. Ja sitten oli se joku Vaarojen maratonkin lokakuussa, jonne olen kuulemma menossa... Yeah!