27. maaliskuuta 2011

Helsinki kielellä: K17

"Pakko kokeilla" -listallamme on jo pitkään ollut K17, drinkkibaari A21:sen "liikekumppani". Eilen pääsimme ruksimaan ravintolan listaltamme. K17 (Kalevankatu 17) toimii täysin omanlaisellaan konseptilla: Jokaisen ruokalajin kaverina tulee mini-coctail, joka täydentää makumaailman.

Ensivaikutelma oli juuri sellainen, kuin olin kuvitellutkin. Ravintola oli sisustettu mustalla ja valkoisella. Ennen pöytiin ohjaamista meidät istutettiin loungeen nauttimaan lasilliset shampanjaa. Ah, niin ihanan epä-suomalaista!

Ruoka oli hyvää ja kauniisti katettu. Raaka-aineet eivät lähteneet tylsän hienostelevalle tryffelilinjalle, vaan annokset pohjautuivat rehelliseen "perusruokaan", kuten kukkakaaliin, perunaan ja kuhaan. Ja niin hassulta kuin coctailien nauttiminen ruoan kanssa kuulostaakin, se todella toimi! Virallisina ruokajuomina tarjottiin viinejä ja kuohuvaa. 

Pienen lisäelementin illallisellemme toi Earth Hour, joka sattui samaan aikaan: Hetken aikaa saimme syödä pelkässä kynttilänvalossa.

K17 on elämys. Se ei ole paikka, josta tulee suosikkiravintola. Menu kyllä vaihtuu kahdeksan viikon välein, mutta tuoko sekään tarpeeksi lisää uutta koettavaa? Siispä vaikka kokonaisuus olikin erittäin onnistunut, pahoin pelkään, ettei tämäntyyppiselle paikalle riitä vuosiksi asiakkaita. Moni varmasti suosittelee eteenpäin, muttei itse tule toiste. Toivottavasti olen väärässä.




Helsinki kielellä: Muru

Olin torstaina toista kertaa syömässä Murussa. Kolmas kerta onkin sitten jo buukattu.

Voisin kehua ruoan taivaisiin ja ylistää viinejä, polvistua palvelun edessä ja bla bla bla. Mutta totean vain, että Murussa kaikki on kohdallaan. Murut vain yksinkertaisesti osaavat luoda tunnelman, jollaista ei muualta löydä. Pöydät on varattu taas pitkälle kesäkuuhun - enkä ihmettele. Murun ovesta ei kukaan astu ulos hymyilemättä, sillä Murut ovat, noh, kullanmuruja!

Lisäksi sisustuksesta ropisee roimasti lisäpisteitä. Valaisimissa on käytetty vanhoja pulloja ja Ikean haarukkatelineitä, ja baaritiski on tehty viinilaatikoista. Nerokasta ja todella hyvännäköistä!

Onnea pöytävarauksen suhteen kannattaa kokeilla: http://www.murudining.fi/ravintola/ Ja jos ei pöytää löydy, aina voi ohimennen piipahtaa lasilliselle tunnelmalliseen "lounge-nurkkaan".




23. maaliskuuta 2011

The Sohva

Eilen koitti odotettu päivä: uusi sohvamme kannettiin ovesta sisään. Hankalaa se oli, sillä asuntomme pohjaa ei ole suunniteltu suurten huonekalujen siirtelyyn. (Hankalaa se oli myös siksi, että minulle on aina kova paikka, kun kotiin tulee vieraita "remonttimiehiä" - etenkin likaiset kengät jalassa.)

Tärkeintä on kuitenkin, että uusi sohva on TÄYDELLINEN. Se on täydellisen muotoinen ja täydellisen värinen. Siis meille.




Halusin ajattoman sohvan ja sain, mitä halusin. Design on samaan aikaan klassinen ja moderni, ja väri juuri se oikea harmaa. Mahtavaa! Olipa seuraava kotimme vanhassa jugend-linnassa tai tuliterässä tornitalossa (tai missä ikinä), sohvamme solahtaa osaksi kokonaisuutta helposti.

Täydellisyydestään huolimatta uudessa sohvassamme on kaksi huonoa puolta: Ensinnäkin, kuten taannoin nimesimme sisustamisen "ikuiseksi projektiksi", hupskeikkaa, sohvamme ei pidäkään tauluista, jotka sen yläpuolella seinällä riippuvat. Uusi projektini on siis löytää suuri, mustavalkoinen taideteos tai valokuvasuurennos. Toiseksi, uusi sohvamme ei kaipaa tyynyvalikoimaa kaunistuksekseen. Siispä joudun yhtä lukuunottamatta varastoimaan nykyiset koristetyynyni parven perukoille odottamaan isompia neliöitä. Sanomattakin on selvää, että kestän nämä koettelemukset. 

On hienoa huomata, että vaikka olenkin innoissani uudesta huonekalusta, todella onnelliseksi tulen ajatuksesta, että olemme tehneet kestävän ratkaisun. Oi sohvani, pitkä yhteinen taipaleemme alkakoon tästä!




20. maaliskuuta 2011

Helsinki kielellä: Lupolo

Tervetuloa, uusi ihana rööperiläinen! Elviiran entisessä tilassa toimiva Lupolo on meiningiltään rento ja rouhea, fiilikseltään kovin samanlainen kuin legendaarinen Tori kulman takana. (Tosin Lupolossa on anniskeluoikeudet, jotka Torilta on hiljattain viety, nyyh!)



Lupolo on sisustettu harkitun huolettomasti. Tuolit ovat eri paria ja menut kirjoitettu liitutaululle, josta jo loppuneet viinit on yksinkertaisesti vedetty yli. Toimii. Ruoka on hyvää ja turha kikkailu loistaa poissaolollaan. Henkilökunta hymyilee ja hinta-laatusuhdekin on aivan kohdillaan! Viinilista on lyhyt, mutta hyvä. (Ja vaikka listassa on vain pullojen hinnat, viiniä saa myös laseittain.)

Söin alkupalaksi marinoituja oliiveja ja lämpimiä retiisejä yrttivoissa, pääruoaksi lämpimän vuohenjuustopiiraan raikkaalla omenasalaatilla, ja jälkiruoaksi maustepippurijäätelöä paahdetulla mantelilla. Mmmm!

Lauantai-iltana fiilis oli välitön, porukkaa tuli ja meni, pöydät oli täynnä, ja samaan pöytään istutettiin epäsuomalaiseen tapaan kahta eri seuruetta. Loistava lisä Punavuoren ravintolakartalle, suosittelen!


(Seuran merkitystä ei tietenkään voi vähätellä. Lupolo toimi täydellisenä taustana neljän tunnin tyttöjen tuokiolle, jossa käytiin läpi kaikki syntymästä kuolemaan, Eamesin tuoleista loft-rakentamiseen ja kaukomatkoista Pori Jazzeille.)

18. maaliskuuta 2011

Pakkolepopäivien pelastajat

Välillä tulee hetkiä, jolloin joutuu pakkolepoon. Kun on sairas tai molemmat jalat paketissa tai jotain. Pakkolepohetkillä tarkoitan niitä hetkiä, jolloin normaali hektinen elämänrytmi keskeytyy: ei voi lähteä lenkille, töihin tai kavereita tapaamaan - syystä tai toisesta. Suunnitelmien muuttuminen ja pakollinen löhöily ärsyttävät, vaikka moni elämäntaito-opas varmasti kiljuisi riemusta.

Ennen en suostunut sairastamaan enkä koskaan päästänyt itseäni helpolla. Treeneihin mentiin jos vain vähänkin henki pihisi. Töissä painettiin Burana 800 :sen voimin. Jokainen aurinkoinen päivä sisätiloissa oli maailmanloppu. 

Onneksi olen kasvanut irti ikuisesta pakkosuorittamisesta. Kyllä, olen edelleen hyvin ärsyyntynyt, kun joudun jättämään samba-tunnin väliin typerän kevätflunssan takia. Ja kyllä, minun on edelleen hyvin vaikea ilmoittaa töihin, että tänään huilataan kotona. Mutta oma terveys on kuitenkin mennyt kaiken suorittamisen edelle. Ja kun pakkolevon päivä koittaa, olen keksinyt monta konstia siitä selviämiseen!

1. Uni. Nukkuminen on yksinkertaisesti ihanaa.

2. Aikakauslehdet. Ei kovin omaperäistä, mutta sitäkin nautittavampaa. Että ihan luvallisesti saa maata sohvalla ja selailla Vogue'a, Oliviaa tai Sköna Hemiä!


Voguen tyylinäyte.

3. Vanhat valokuvat. "Ei mulla oikeesti voinut olla noin lyhyt paita!!!" Välillä on todella terveellistä kelata läpi elämä ennen tätä hetkeä.

Raumanmeren juhannus 2005
- eli joku sata vuotta sitten.


4. Elokuvat. Viimeksi Eat Pray Love sai flunssan unohtumaan. Mamma mia, mikä matkakuume iski! Pakko päästä taas Italiaan, ja entäpä Bali? Kipeä olo saa autuasta lievitystä, kun haaveilee paikoista, jonne voi matkustaa.


Julia Roberts Balilla.

5. Herkut. Käsintehty belgialainen suklaa toimii erittäin hyvin, muukin käy. Pienenä miinuksena se, että koska treenirytmikin menee pilalle, herkuttelu nostaa kontrollifriikin olotilan syyllisestä potenssiin kymmenen. Pakko luvata massiivinen itsekuri - heti kun taas on terve.


Tuliaisia Brysselistä!

6. Nettishoppailu. Todella vaarallista, mutta niin ihanan helppoa! Usein riittää pelkkä selailu - se on kuin ikkunashoppailua! - eikä rahaa kulu senttiäkään.



Ihana mekko - klikkauksen päässä.
(Kuva: Nelly.com)

Ei ole kivaa sairastaa - taisin tehdä sen jo selväksi - mutta ehkä tälle suorituskeskeiselle kansalle on hyvä aina välillä opettaa, että maailma ei pysähdy, vaikkei siitä sohvalta liikahtaisi minnekään kokonaisena päivänä.

16. maaliskuuta 2011

Onnellisuudesta

Olen maailman huonoin sairastamaan. Kun sairastun, tulen vihaiseksi - mikä ei varmasti nopeuta paranemista. Koko talven kestäneen D-vitamiinikuurin jälkeen ehdin jo tuulettaa flunssatonta alkuvuotta, mutta liian aikaisin; kurkkukipu ja kuumeilu iskivät juuri, kun treenirytmi oli kohdillaan ja ulkona paistaa kevätaurinko. Prkl.

Juuri kun olin vajoamassa epätoivon suohon tämän ärsyttävän MINUN elämääni häiritsevän asian takia, muistin (taas), että minullahan on asiat hyvin. Kotini ei ole palasina maan tasalla. Läheiseni ovat kunnossa. Kaupunkiin ei sada radioaktiivista säteilyä. Ei tarvitse pelätä, mitä huominen tuo tullessaan.

Onni on sitä, että osaa nähdä hyvää. Onnea on osata olla onnellinen juuri siitä, mitä on. Nämä asiat ovat saaneet minut onnelliseksi viime aikoina:


Rauhallinen sunnuntaiaamiainen ja itse leivottu leipä
Juoksulenkki meren rannassa
Äidin tekemä laskiaispulla
Kaunis, siisti koti
Kupillinen vihreää teetä ja pitkät keskustelut mummin kanssa
Työporukan jutut, jotka välillä lähtevät lapasesta
VR:n ystävällinen konduktööri
Siskontytön pieni, pullea jalka
Lasi kylmää valkoviiniä
Hyvän elokuvan jälkeinen leijuva olotila
Rakkaan ostamat valkoiset liljat
Hartiaseisonta joogatunnilla
Karhea laudeliina lauantaisaunassa
Kummitytön nauru
Kevään tuoksu
Usko tulevaisuuteen
Hetket ystävien kanssa
Lämmin, turvallinen kainalo
Puhtaat lakanat
Hyvänyön suukko



13. maaliskuuta 2011

Kevät tulee fillarilla

Keväällä kuuluu innostua keväturheilulajeista uudestaan. Jännä juttu, että se pyöräilykausi alkaa aina vain joka kevät.

Minäkin kävin tänään GoExpossa. Petyin. Tarjontaa oli vähän, ja esimerkiksi polkupyörävalikoimat olivat surkeat. Suurin osa osastoista tarjosi tyhjää. Eniten oli tarjolla extreme-lajeja - meillä kaikilla kun on ajallisesti ja rahallisesti varaa naparetkeilyyn - ja urheiluvaatteiden alennusmyyntien viimeisiä kappaleita. Minulle jäi messuista käteen kaksi paria juoksushortseja ja -sukkia. Ja poikaystävä, joka ei saanut polkupyöräunelmaansa vielä toteutettua.



Jos aloitan vaellusharrastuksen, saanko näin söpön repun?

GoExpon idea on kyllä aivan nerokas. Talven jälkeen keskivertoihmisen olo on nuutunut ja harmaa, ja bikinikunto siintää kaukana tulevaisuudessa. Mikä sen otollisempi maaperä myydä ja markkinoida uusia vempaimia ja varusteita? Kuntohan nousee käytännössä jo samalla sekunnilla, kun VISAlta varataan uuden polkupyörän hinta.

Tarkoitukseni ei ole tietenkään ylenkatsoa kevätinnostusta. Minustakin on ihanaa, kun sulaneen jään alta paljastuu asvaltti (ja toivon, että niin käy myös tänä vuonna) ja ensimmäinen pyörälenkki tuntuu taivaalliselta. Enkä voi väittää, etteikö myös minun harrastukseni saisi uutta puhtia päivitetyistä varusteista - juurihan tällä viikolla mainostin Facebookissa, kuinka lähdin uusien juoksutrikoideni kanssa lentoon.

Toivon kuitenkin sydämestäni, että kevät ei tarkoita sitä, että voi syytää satoja euroja varusteisiin, joita ei koskaan käytä. Tai sitä, että silloin herätään kuuden kuukauden koomasta ja aletaan liikkua. Talvellakin voi kuntoilla, haloo! Ei siis odoteta sitä kuivaa katua, vaan lenkkarit jalkaan ja menoksi! Ja jos jäiset tiet hirvittävät, kuntosalin juoksumatolla on tunnelmaa - maisemat puuttuu ja hiki haisee, mutta mitäpä siitä.

Uudet, pinkit juoksushortsit kyllä motivoivat liikkumaan, mutta valitettavasti ne kaivetaan kaapista vasta loppukesästä, kun sääret ovat jo ruskettuneet. Siihen asti motivaatio pitää löytyä jostain ihan muualta.


"Pakko olla säihkysääret, ennen kuin kehtaa käyttää" -shortsit


10. maaliskuuta 2011

Sweet Dreams

Makuuhuone on valmis, ihanaa! Viimeinen silaus oli ”Sweet Dreams” -sisustustarra, jonka sain pienen näperryksen jälkeen seinälle. Jälki ei ole ollenkaan tarramainen, vaan näyttää maalatulta. Näppärää! Kyllä nyt kelpaa ottaa kauneusunia!  

Jos idea kiinnostaa, tilasin oman tarrani täältä: http://www.walldecor.fi/.


6. maaliskuuta 2011

Pelkkää teatteria!

Kävin perjantaina Kaapelitehtaalla katsomassa Stella Polariksen esitystä. Improvisaationäytelmän nimeksi tuli tällä kertaa Pataässä. Unohtumattomina hahmoina näimme muun muassa lännen nopeimman korttipelurin, Fast Hand Susien, sekä facebook-riippuvuuden kanssa taistelevan Harrin. Outi Mäenpää ja kumppanit loivat taas tyhjästä kokonaisuuden, joka sai hymyilemään kaksi tuntia tauotta.

Minusta piti tulla näyttelijä. (No, eikö meistä kaikista?) Halusin koulunäytelmissä aina pääosaan ja usein pääsinkin. Kävin nuorisoteatterin harjoituksissa ja osallistuin erilaisille ilmaisutaidon kursseille - ihan niin kuin en muuten olisi saanut itseäni ilmaistuksi tarpeeksi kuuluvasti. Lukiossa kävin saman teatteritiedon kurssin kahteen kertaan, koska minusta oli ihana seurata näytelmän valmistumista alusta loppuun asti. Pääsimme puvustamoon, katsomaan harjoituksia ja haastattelemaan näyttelijöitä, sekä tietysti lehdistön ennakkonäytökseen. Toinen näytelmistä oli Kansallisteatterin Romeo ja Julia ja toinen Kuningatar K. Unohtumattomia elämyksiä.


(Kuva: Stella Polaris)

Teatteri on taiteenmuotona käsinkosketeltava. Yleisö hengittää esityksen mukana ja jokainen näytös on erilainen. Elokuva on taiteenlajina hieno, mutta siitä puuttuu "tässä ja nyt" -fiilis. Ajattelen usein teatterissa, että mitähän tuonkin näyttelijän päässä liikkuu juuri nyt? Miltä hänestä tuntuu? Kun taas katson elokuvateatterissa Kuninkaan puhetta, Colin Firth on kaukana.

Teatteri-esitys, se parin tunnin show, on vedettävä loppuun asti, vaikka yleisön naamasta näkisi, ettei sitä voi vähempää kiinnostaa. Vaatii aikamoista rohkeutta.

Viimeisen vuoden aikana olen nähnyt Kaupunginteatterin Wickedin, KOM-teatterin Kaikki isäni hotellit (joka oli muuten ihan järisyttävän hyvä!) ja kaksi Q-teatterin pienempää ja rankempaa esitystä, joiden nimiä en muista. Seuraavaksi haluaisin nähdä KOM-teatterin näytelmän Vadelmavenepakolainen. Myös Kansallisteatterin tulkinta Väinö Linnan klassikosta Täällä Pohjantähden alla kuulostaa mielenkiintoiselta.

Parhaimmillaan teatteri on silloin, kun yleisö tuntee itsensä lopputuloksen kannalta tärkeäksi. Että koska minä pidin näytelmästä, näyttelijöilläkin oli lavalla hauskempaa. Uskon, että tässä on teatterin voima.

(Kuva: KOM-teatteri)


3. maaliskuuta 2011

Hiuspulmia

Kun olin taapero, mummini kutsui siskoani "mummin kultatukaksi" ja minua "mummin nukkatukaksi". Minulla ei siis ollut tukkaa, vaan nukkaa. Kun tukkaa sitten tuli, sitä tuli valtavasti: paksua, tummaa ja kiharaa. Ja sitähän ei tietenkään saanut leikata lyhyeksi ensimmäiseen kymmeneen vuoteen.

Ala-asteen lopulla halusin lyhyen tukan ja otsatukan. Silloin äiti ei enää voinut kieltää. Mutta koska en siinä iässä osannut käyttää muotoilutuotteita (90-luvun teinit oli ehkä jotenkin yksinkertaisempia kuin nykyiset, öh?) otsiksen yhdistäminen luonnonkiharaan oli hankala juttu. Näytin ihan Ville Vallattomalta otsaheittoineen.

Siispä palasin pitkään malliin ja unohdin otsatukan. Ja vuodet vierivät... Leikattiin vähän sieltä ja täältä, tasotettiin latvoja, kerrostettiin - mutta ei koskaan tehty mitään radikaalia. Kuljin ponnaripäisenä tai hiukset sykeröllä ja suoristusraudan hankkimisen jälkeen myös tukka hulmuten - mutta pitkänä.

Ja sitten viime syksynä se riitti. Ajattelin, että jos en ennen 26. syntymäpäivääni ole kokeillut mitään muuta, en tule kokeilemaankaan ennen kuin saan harmaita hiuksia tai tukka lähtee.

Joten vaihdoin tämän lookin...


... tähän.



"Ooooh!" "Aikuisten tukka!" "Kansainvälistä tyyliä." "Sä näytät ihan keijulta!" "Onpas ranskalaisen näköinen." "Söpö." "Apua, mä en meinannut tunnistaa sua!"

Alun huumaa ja ihastuin itsekin. Uuden tukan myötä oma identiteettikin syntyi osittain uudestaan - jos nyt näin syvällisesti voi sanoa. (Ja kyllähän minä omassa blogissani voin.)

Lyhyt tukka on yllättävän monikäyttöinen! Voin suoristaa sen cleopatramaiseksi tai pörröttää vallattomaksi pehkoksi. Voin nostaa otsatukan pinneillä ylös tai laittaa pienenpienen ponnarin. Minun ei siis tarvitse näyttää samalta joka päivä.

Silti, olen alkanut kaivata vanhoja kutrejani. Pitkistä hiuksista saa tehtyä nutturoita ja sliipattuja ponnareita, niitä voi kihartaa ja suoristaa. Kun on tukkaa, siitä voi tehdä mitä vaan.

Mitä siis pitäisi tehdä? "Sinnitellä" vielä ranskalaisena ja söpönä? Vai kasvattaa takaisin pitkä, klassinen malli? En tiedä. Minulla on siis pulma. Onneksi seuraava kampaajakäynti on vielä varaamatta.

2. maaliskuuta 2011

Kevään ostoslista

Kun kevät tulee, ihminen menee jotenkin sekaisin. Nainen ainakin. Kun lehdet yhtäkkiä täyttyvät värikkäistä ja pastellinsävyisistä vaatteista, tuntuu, että oma vaatekaappi kaipaa pikaista päivitystä. Kevätauringon säteissä talven tummat sävyt näyttävät tunkkaisilta ja ahdistavat.

En ole koskaan ollut kirkkaiden perusvärien ystävä - niitä käytän lähinnä asusteissa ja kesämekoissa. Vaatekaappini on täynnä valkoista, harmaata, mustaa ja ruskeaa, murrettuja sävyjä ja pastelleja. Siksipä tämä Ellen sivu sai minut huokailemaan! Tiedätte kai tunteen: "Mä haluisin nää kaikki!"

 
(Kuva: Elle) 

Kevään ostoslistani näyttää tältä:

Ballerinat
Aurinkolasit
Pari kevyttä toppia
Rento jakku (harmaata, pehmeää puuvillaa - mistähän sellaisen löytäisi?)
Housut

Nämä Vagabondin ballerinat ovat "niin mun näköiset", että ne on ehkä pakko hankkia.


 (Kuva: Vagabond)

Aurinkolasien pitää olla suuret ja mustat tai sitten leopardikuvioiset. Madonnan ja Dolce & Gabbanan pokat ovat aika täydelliset - mutta en halua pukeutua Madonnaan, sorry.


(Kuva: Dolce & Cabbana) 

Tämän Selectedin topin ostin pari viikkoa sitten ja se on kaikessa ilmavuudessaan kuin kevät itse. Kaveri sille haussa!



Nämä H&M:n housut hain juuri postista. (Minulla on H&M-kammo enkä pysty menemään liikkeeseen sisälle, joten ostokset pitää suorittaa netissä. Vähän turhankin helppoa.) Malli on ihanan rento: ylhäältä väljä, alaspäin kapeneva ja aavistuksen liian lyhyet lahkeet. Listalla siis samaa mallia, mutta vaaleansävyisenä. Ehkä beigenä? (Kuva on kyllä tosi huono.)



Kevät on sesongeista raikkain ja ihastuttavin. Vaikka olen periaatteessa kaikenlaista kausiajattelua ja kertakäyttökulttuuria vastaan, ja pyrin rakentamaan vaatekaappini helposti yhdisteltävistä, monikäyttöisistä vaatteista, keväällä on pakko antaa jalkojen nousta maanpinnan yläpuolella ja hankkia itselleen jotakin kivaa.

Useinhan käy niin, että kevät tulee, kun ostaa ihanan kevättakin ja pitää sitä urhoollisesti säällä kuin säällä.

Kippo

Eilen aamulla huomasin, että kotitalon alakerran ikkunaan oli ilmestynyt logo: Kippo. Mitä ihmettä? Tirkistelin sisään ikkunasta ja huomasin tiskin päällä kauniita tulppaaneja ja listalla smoothieita, kahveja ja "kippoja". Hmmm. Ovet olivat kiinni.

Kotimatkalla paikka oli jo sulkenut, mutta onnistuin livahtamaan sisälle. "Mun oli pakko tulla katsomaan!" Ja herttinen, miten herkullista! "Kippo" näyttää pehmikseltä. Se on kuitenkin tehty luomujogurtista, luomumaitojauheesta ja ripauksesta luomusokeria. Höysteeksi saa valita mieleisensä pähkinöistä, kuivatuista hedelmistä ja suklaista. Pakkohan sitä oli kokeilla! Iltapalaksi maistui "Kippo" kuivatuilla karpaloilla ja banaanilastuilla. Nam, nam, nam!

Olen niiiiin kaivannut jotain tällaista! Nyt minulla on kotitalossa kulmabaari, josta saa erikoiskahveja, raikkaita smoothieita ja näitä kipposia, joihin saatan kehittää jonkinlaisen pakkomielteen. Onneksi paikka aukeaa vasta klo 10 - en siis voi tuhlata joka aamu pennosiani näihin herkkuihin.




Toivon, että aika on kypsä Kipon kaltaiselle paikalle. En halua nähdä heidän pakkaavan kamojaan kuukauden päästä. Tukekaamme siis kaikki suomalaista perheyritystä - se on meille kaikille hyväksi! Kipolla on kuulemma 8 asiakaspaikkaa ulkona, kunhan ilmat lämpenevät - myös sisätiloissa on muutama paikka. Siispä, tehdään Iso Robasta eurooppalainen kävelykatu erityylisine terassipaikkoineen!