Wanted: Stefanel & Massimo Dutti

Tämä ei ole muotiblogi, mutta olen lukenut viime aikoina liikaa Indiedaysia ja siksipä haaveilen suosikkikaupoistani ulkomailla.

Ensin hyvät uutiset: Promod tulee Suomeen! Ensimmäinen muistoni Promodista on Pariisista kesältä 2006, jolloin matkalaukkuni jäi matkalle ja ostin lentoyhtiön piikkiin harmaan neuletakin. Sama neuletakki on edelleen kovassa käytössä ja uuden veroinen! Suosittelen. 

Kaipaisin kuitenkin kotinurkille myös Stefanelia sekä Massimo Duttia. Stefanel on niitä harvoja kauppoja, joista voisin ottaa joka ikisen vaatekappaleen itselleni. Kuka onkaan osannut ennakoida mielihaluni niin tarkasti, että luo kerta toisensa jälkeen minulle täydellisiä vaatteita?

Massimo Duttiin tutustuin vasta viime vuonna Roomassa. Reissussa jäi harmittamaan ainoastaan se, etten täydentänyt vaatekaappiani enemmän Massimo Duttilla.

Milloin, oi milloin Helsinki saa omat myymälänsä?

(Kuvat: Massimo Dutti & Stefanel)

Syksyn wishlist

En ole aikoihin kirjoittanut mitään pukeutumiseen tai shoppailuun liittyvää. Joku saattaa erehtyä epäilemään, etten ole ostanut koko kesän aikana mitään. Ei syytä huoleen; vaatehuoneeseen on kyllä tuotu ainakin pari kesämekkoa, muutamia pareja kenkiä sekä erilaisia asusteita - suurin osa reissusta hankittuja.

Kesämekoista ja sandaaleista ei kuitenkaan ole kovin paljon iloa, kun koko ensi viikoksi on luvattu vettä taivaan täydeltä. Siispä, käsillä on paras pukeutumissesonki: syksy!

Ja nyt ajattelin käyttää hetken unelmoimiseen. Olen tiukalla säästökuurilla (koska haluan järjestää isot juhlat ensi kesänä), joten minulla ei ole todellakaan varaa hankkia tänä syksynä juuri mitään seuraavalta listalta. Mutta JOS kukkaroni olisi pohjaton, vaatekaappini täydentyisi tänä syksynä:

- beigeillä korkkareilla
- muutamalla hyvälaatuisella neuleella
- ajattomalla nahkalaukulla
- parilla työmekolla (koska edelleenkin henkareilla roikkuu pääasiassa juhlamekkoja!)
- ruskeilla nahkasaappailla

(Kuvat: Mulberry, Filippa K, Marc by Marc Jacobs, Pura Lopez & Clarks)

Ihana uusi arki

Hupsis. Viikko on taas vierähtänyt ilman blogia. Ulkona paistaa aurinko, mutta omassa elämässä syksyn arki on jo täysillä päällä. Onnellista tässä on se, että arki tuntuu aivan ihanalta!

Töissä painetaan jo täyttä höyryä kohti joulua - niin hullulta kuin se kuulostaakin tällaisena hellepäivänä - ja töitä on niin paljon, että siitä voisi masentua. Mutta minullapa ei ole tapana masentua, varsinkaan, kun rakastan sitä, mitä teen. Ja silloin kun työtaakka ahdistaa, se pieni rönsyilevä työyhteisö kyllä repii aamulla sängystä ylös hymyssä suin. Olen onnekas.

Jotta elämä ei kävisi liian tylsäksi, olen myös aloittanut MBA-opinnot. Aion siis viettää tämän syksyn aikana joka toisen viikonlopun koulussa  - ja joka toisen kotona koulutöitä tehden. Olen niin innoissani, etten osaa edes pelätä työmäärää tai marraskuussa iskevän pimeyden tuomaa väsymystä.

Työn ja koulun lisäksi arkea sulostuttavat liikuntaharrastukset. Ennen treenasin kovaa - syke korkealla ja veren maku suussa - mutta nykyään saan parhaimmat kicksit tanssista, joogasta ja pitkistä kävelylenkeistä. (Toki en ole kokonaan hylännyt body pumpia ja juoksemista.) Olen huomannut, että omaa kroppaa todella kannattaa kuunnella, niin liikunnan, ravinnon kuin levonkin suhteen. Sama pätee myös mieleen. Kun itsestään pitää huolta, arki tuntuu kepeältä.

Aina välillä muistan myös, että olen menossa ensi kesänä naimisiin. Saan innostuneita suunnittelupuuskia, jolloin YouTuben häämarssit rankataan parhausjärjestykseen ja kattausvaihtoehtoja googlataan. Onneksi aikaa asian vatvomiselle ei ole ollut eikä varmasti tulekaan. Toivon siis välttyväni siltä kuuluisalta häästressiltä ja siltä, että olen jo ennen häitä lopen kyllästynyt koko touhuun.

Tässä kaikessa olisi varmasti tarpeeksi täyttämään 24 tuntia vuorokaudessa - varsinkin kun nukun keskimäärin 9 tuntia yössä - mutta ei, kyllä uuteen arkeen kuuluu myös vapaa-aikaa. Ainaista vauhtia ei jaksa ilman laatuhetkiä miehen kanssa, tyttöjen juorutuokioita ja sitä kuuluisaa Omaa Aikaa. Olen myös ottanut tavakseni lukea hyvää kirjaa ennen nukahtamista. Harmi vain, että uni tulee yleensä jo parin sivun jälkeen.

Ps. Onneksi myös tulevalla aviomiehelläni(!) on kova vauhti päällä, joten minun ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa. Eikä kiireinen arki tarkoita toisen unohtamista! Eilen tulin koulusta kotiin myöhään illalla. Mies oli hävinnyt mökille, mutta pöydällä odotti maljakossa kimppu valkoisia neilikoita.

Bageleita katukojusta

Ravintolapäivä - mikä ihana keksintö!

Tänään Helsinki on täyttynyt pop-up -ravintoloista ja -baareista. Toisin sanoen, kuka tahansa on voinut pystyttää unelmiensa ravintolan päiväksi palvelemaan muita. Iso Robalta on saanut mm. vohveleita ja bageleita suoraan kadulta.

Meillä oli suuria suunnitelmia ravintolapäivälle: Aamulla hakisimme bagelit, päivällä nauttisimme vohvelit omassa porttikongissa (!) ja illalla suuntaisimme Merimiehenkadulle syömään "selkeää italialaista ruokaa intiimillä punavuorelaisella takapihan terassilla". Mitenkäs kävikään?

Bagel-jonossa oli tunnelmaa! Puolisen tuntia sai jonottaa, mutta se kannatti. Kojun pitäjä oli opetellut tekemään bageleita jenkkimiehensä koti-ikävää lievittääkseen - ja hän oli tehnyt 300 bagelia edellisenä päivänä! Tunnelma kojun ympärillä oli ihanan rento, kaikki olivat hyvällä tuulella ja bagelit olivat taivaallisia! Kojusta sai myös periamerikkalaisia m&m's-keksejä! Nam, nam.

Mutta... vohvelikojua ei enää löytynyt "vohveliaikaan". Italialaiseen takapihan ravintolaan olisikin pitänyt tehdä ennakkovaraus. Ja varasuunnitelma - tapaksia ja sangriaa "Luomupihalla" Fredalla - kaatui sadan ihmisen jonoon. Ravintolapäivä siis yllätti suosiollaan kaikki!

Ei se mitään, ajatus on ihana ja varmasti tullut jäädäkseen. Sitä paitsi Ravintolapäivästä hyötyvät myös "tavalliset" ravintolanpitäjät, kun kaikki pop-up -ravintoloiden ulkopuolelle jääneet kieltäytyvät muuttamasta aikeitaan syödä ulkona. Mekin päädyimme Bar 9 :iin herkullisen tomaattikeiton ja pyttipannun ääreen. 

Italialainen munakoisovuoka

Ok, olen ehkä aiemminkin myöntänyt, että kokkaaminen ei ole suurin intohimoni. Rakastan kyllä hyvää ruokaa enkä ole huono kokki, kun sille päälle satun, mutta minulla vain ei ole minkäänlaista ruoanlaittoon liittyvää kunnianhimoa. Päinvastoin, saan välillä - todistetusti! - voimakkaita ahdistuskohtauksia, kun on minun vuoroni laittaa ruokaa. Ja pakko myöntää, että minun vuoroni ei todellakaan ole joka toinen päivä. Siivoan talon lattiasta kattoon tuhat kertaa mieluummin, kuin tartun hellaan. Meillä siis usein mies puuhaa keittiössä sillä aikaa, kun minä heilun ympäri asuntoa rätti kädessä. Eikä kumpikaan valita - tämä toimii hienosti!

Ajattelen kuitenkin, etten ole täysi nainen, jos en koskaan tee muuta ruokaa, kuin salaatteja. Niinpä nyt on pakko hehkuttaa, että eilen tein italialaista munakoisovuokaa (= melanzane) ja siitä tuli superhyvää! En siis ole toivoton tapaus. Jee!

Ps. Miestä taitaa pelottaa, että innostun liikaa - hän kun saattaisi joutua pesukoneen täyttöön tai imurin varteen.   

Vihreää teetä pulleasta pannusta

Ihminen on pohjimmiltaan tyytyväinen kovin vähään. Usein sitä ei tajua ajatella, koska aina tuntuu olevan kiire ja aina tuntuu puuttuvan jotain. Loppujen lopuksihan on tärkeää, että on koti, kourallinen läheisiä ihmisiä ja pieniä asioita, joista nauttii.

Minä nautin vihreästä teestä. En tiedä olenko taikauskoinen vai hieman hassu, mutta niin stressaavaa päivää ei olekaan, ettei pari lasillista vihreää teetä ennen nukkumaanmenoa auttaisi. Vihreä tee on kuin lääke, kuin joogan loppuliike. Vihreä tee tekee vatsan onnelliseksi ja tuo päähän sopivan unisen olon. Vihreä tee on kuin Muumimamman rohto.

Tänään puoli kaupunkia on Flowssa. Minä kuittaan pitkän työviikon tehdyksi ja pääsen flow-tilaan keittämällä pannullisen vihreää teetä. Pullean Arabian perintöpannullisen vihreää teetä.

Lempipaikkoja

Pysähdyin miettimään, missä kaikkialla kotikaupungissani viihdyn. No, oikeastaan kaikkialla - kunhan seura on hyvää. On kuitenkin muutamia erityisiä paikkoja, joissa huomaan olevani poikkeuksetta hyvällä tuulella.

Koti Iso Roballa on luonnollisesti hyvän olon paikka, ja sen myötä kotikatukin. Iso Robaa on viime viikkoina haukuttu huumehuuruiseksi baarikaduksi, joka täyttyy roskista ja lammikoista aamuyöstä. Itse en ole koskaan pelännyt Roballa; on itse asiassa aina kiva tulla kotikulmille, missä on elämää.

Toinen paikka, jossa viihdyn, on työpaikkani Kaisaniemenkadulla. Meillä ei oikein ilmastointi pelaa, mutta porukka on mahtavaa ja työ itsessään motivoivaa. Työpaikka on toinen kotini - niin hurjalta kuin se kuulostaakin.

Viihdyn myös Kaivopuiston rannassa - juosten tai kävellen - sekä keskustan Elixian hikisellä jumppasalilla. (Ei niin, että jälkimmäinen olisi jotenkin erityisen kaunis paikka, mutta siellä saa päästellä höyryt ulos kirjaimellisesti eikä kroppakaan tykkää pahaa.)

Pidän La Torrefazionesta (smoothiet!) ja Uudenmaankadun Sushi Barista. Tori kotikulmilla, Farouge kotitalossa ja Muru parin korttelin päässä saavat minut myös hyvälle tuulelle. Tosin ikinä ei ehdi tai ole varaa syödä ulkona tarpeeksi. Mattolaituri on uusi kesäsuosikki.

Pidän Punavuoren kaduista, Espan puistosta aamuisin. Aleksanterinkadulla shoppailen mieluiten. Ohi rämistävät ratikat ovat paljon tunnelmallisemmat kuin ostoskeskusten kliinisyys. Kauppatorilla on aivan oma tunnelmansa.

Moko Market on inspiroiva. En osta sieltä usein mitään, mutta paikassa on helppo haahuilla ja haaveilla kauan. Loistava myös ikkunashoppailuun! Selected Femme ja Mango tarjoavat avun silloin kun vaatekaapissa on akuutti hätä - luottokaupasta voi ostaa sovittamatta, koska koot ja tyyli ovat tuttuja. Zio taas on kenkähaaveiden koti.

Pidän myös lentoasemasta, vaikkei se kuulukaan virallisesti kotikaupunkiini. Rakastan lentokentän tunnelmaa, vaikkei siihen enää nykyisin sisällykään samanlaista taikaa kuin vuosia sitten. Lähteminen kotoa kohti uusia seikkailuja on aina ihanaa. Vielä parempaa on kuitenkin tulla kotiin, omiin lempipaikkoihin. 

Näkymä Tervasaaresta. Ei hassumpi paikka tämäkään.

Rapu-rapu-rallaa!

Meidän mökillä pidettiin eilen pienimuotoiset rapujuhlat. Äidillä oli syntymäpäivä - ja järvestä sattui tulemaan rapuja.

Rapujen syöminen on taiteenlaji. Se vaatii kärsivällisyyttä, seurallisuutta ja usein myös hyvää viinapäätä. Aina se kuitenkin maistuu! Tällä kertaa hommasta teki jännittävää se, että ravut nostettiin omasta järvestä, niitä pällisteltiin uteliaina saavin pohjalla (kuinka rumia ne ovatkaan!), ja lopulta nostettiin saksillaan villisti huitovina pää edellä kiehuvaan veteen. En ole ylpeä viimeisimmästä, mutta ravun kohtalo on tämä. Onneksi ne muuttuivat kauniin punaisiksi melkein heti. Ja maistuivat niin hyviltä kera paahtoleivän ja valkoviinin! (Snapsiakin otettiin, mutta hyvää se ei ollut.)

Kävipä myös niin, että rapujuhlien jälkeisenä aamuna merroista löytyi 19 rapua lisää. Mitäpä meillä siis tehdään sunnuntai-illan ratoksi? Keitetään rapuja!