31. tammikuuta 2011

Too many dresses?

Yleismaailmallinen totuus on, että naisella ei voi olla liikaa kenkiä tai laukkuja. Olen tietysti samaa mieltä tästä.
Olen kuitenkin oma-aloitteisesti laajentanut tätä mikään-ei-riitä -tarpeiden ryhmää – mekkoihin. Vaatehuoneeni tangolla roikkuu 29 mekkoa. En tiedä onko se paljon vai vähän, mutta epäilen, että se on enemmän kuin mitä nainen oikeasti tarvitsee. (Näiden lisäksi parvella on talvisäilytyksessä toinen mokoma kesämekkoja, mutta ei nyt alleviivata sitä – saatan vielä tuntea omantunnon pistoksen.)



Kun menen kauppaan, silmäni osuvat ensimmäiseksi mekkoihin. Niillä on seireenin laulu. Vaikka tarvitsisin neuleen tai housut, hypistelen mekkoja. Joka aamu kävellessäni töihin mekot Tara Jarmonin ikkunassa vilkuttelevat minulle. (Ikkunassa on myös söpöjä rusettipipoja, silkkitoppeja ja pehmeitä villatakkeja, mutta ne ovat hiljaa. Kengät kyllä huutelevat, mutta niistä myöhemmin.) Jos eksyn nettikauppoihin, tarkistan ensimmäiseksi osaston ”Mekot”. Olen jollain tavalla koukussa mekkoihin.
Hauskinta – ja joidenkin mielestä varmasti huolestuttavinta – on se, että olen heikkona nimenomaan juhlamekkoihin. Olisi paljon perustellumpaa ostaa hyvin istuvia, mustia tai harmaita neulemekkoja, mutta jostain kumman syystä yleensä lipsahdan pikkumustaosastolle ja silkkeihin ja satiineihin.
Tuomitkaa jos niin haluatte, mutta olen kuitenkin saanut päähäni, että tämä kaikki minulle sallittakoon. (Sitä paitsi, minulla ei juuri ole muita paheita, ja saan aika monta mekkoa vuoden tupakoiden hinnalla. Selittelyä, mutta uppoaa.) Siispä, jaan nyt omat iloni ja raotan verhoa vaatehuoneeseeni.
Tällä hetkellä ehdottomasti käytetyin mekkoni on Mangon musta neulemekko – se toimii niin töissä kuin illanvietossakin. Silti, tämän hetken TOP 5 on kaukana käytännöllisyydestä, mutta ah niin ihana!
1.    Selected Femmen valkoinen paljettiunelma on kuin keijukaisen asu täynnä kastehelmiä. Olen käyttänyt sitä vain kerran – viime vuonna Jussi-gaalassa – koska se on vähän liian hieno hämyisille klubeille ja kesähäissä vieraan ei sovi pukeutua valkoiseen.


2.   Todellista vintagea! Sain vihreän mekon kaveriltani, joka oli ostanut sen joitakin vuosia sitten kirpputorilta. Mekko näyttää itse tehdyltä, eikä siinä ole valmistajan pesulappuja. Vein mekon ompelijalle, joka kavensi ja lyhensi sitä sekä poisti hihoista omituiset ”röyhelöt” – tuloksena uniikki cocktail-mekko! Ensi kesän puutarhajuhlia odotellessa!


3.   Uusin löytö on leopardikuvioinen, kauniisti laskeutuva mekko, jonka ostin Nelly.comista naurettavan halvalla. Testattu ja toimii, ja sopii täydellisesti niin matalien sandaalien kuin huippukorkeiden korkojenkin kanssa.


4.   Tämä musta, paljettisomisteinen mekko on ostettu monta vuotta sitten ja se on italialaisen Motivin. (En muista, olenko ostanut sen Suomesta vai Italiasta – joskus mallistojen välillä on todella suuria eroja.) Tässä mekossa on tanssittu monet pikkujoulut ja kuunneltu konsertit.


5.   Vilan ruskea, satiininen mekko ei kirpaissut lompakkoa, mutta tuo hymyn huulille. Ostin mekon kaason rooliani varten viime syksynä, ja sillä on erityisen paljon tunnearvoa. Malli on klassinen, mutta ei tylsä.

En tietenkään rohkaise ketään hamstraamaan mekkoja (tai mitään muutakaan vaatekappaletta) vain hamstraamisen vuoksi. En säilytä mekkoja, joita en käytä enkä aiokaan käyttää. Niistä on paljon enemmän iloa UFFin keltaisessa kidassa.
Jotkut ovat heikkoina hattuihin, joillakin on kaapissaan sata paria farkkuja. Jotkut taas keräilevät biletoppeja, joille ei edes löydy sopivaa ala-osaa.
Siis, onko minulla liian monta mekkoa? Vastaus on päivänselvä: Ei ole.

30. tammikuuta 2011

Uusia tuttavuuksia: Musta kissa

Tutustuin eilen uuteen baariin. Sen nimi on Musta kissa ja se asuu Kalliossa. Skippasin opiskeluaikoina Kallio-vaiheen ja siksipä kyseinen kaupunginosa on kaikkea muuta, kuin tuttu. Niinpä tämäkin pieni paikka pääsi yllättämään.
Musta kissa on olohuonemainen, rento baari, jossa soitetaan hyvää musiikkia ja hymyillään paljon. Drinkit ovat keskustan baareihin verrattuna halpoja, mutta olut kuulemma Kallion mittakaavassa järkyttävän kallista. (Mutta mitäpä minä siitä, kun en olutta juo, ja kun en Kallion hintatasosta muutenkaan ymmärrä.) Pieni tila oli jo alkuillasta pullollaan ihmisiä ja fiilis kuin milanolaisessa aperitivo-paikassa. Kiva, välitön tunnelma!
Puolen yön aikoihin alkoi henki loppua, kun ikkunat menivät huuruun ja neliömetrin alueella oli kymmenen toinen toistaan kovempaa puhuvaa ihmistä. Ja yhden WC:n johdosta jono naistenhuoneeseen oli pahimmillaan kuin suoraan Sedun teinihelvetistä. Mutta mitäpä pienistä.
 Jos asuisin Kalliossa, kävisin täällä varmaan useamminkin. Mutta koska en asu, jatkanen drinksujeni kanssa jossakin muualla.


27. tammikuuta 2011

Kun maailma kutsuu

Suomi on hyvä paikka asua. Veroja joutuu maksamaan niin että pyörryttää, mutta muuten meillä asiat toimii. Pommit ei räjähtele ihan joka päivä, bussitkin kulkee suurin piirtein ajallaan – vaikka kuskien asiakaspalveluasenteessa onkin parantamisen varaa  – koulutus on korkealla tasolla, ja on niin sanotusti ”perusasiat kunnossa”. Jo kolmen kuukauden majailu Milanossa opetti arvostamaan kotimaan oloja.
Matkakuume on eri asia. Minun on päästävä säännöllisesti täältä pois. En voi hyvin, jos en tiedä, minne seuraavaksi matkustan. Nyt olen tehnyt ennätyksen ja suunnittelen jo seuraavasta seuraavaa matkaa.
Kun olin pieni, perheeni ei reissannut pitkin maailmaa. En ole ollut yksi niistä pikkulapsista, punaisissa matkanjärjestäjän lippalakeissa, jotka leikkivät Teneriffalla uima-altaan reunalla vanhempien siemaillessa kylmiä drinkkejä. Perheeni kiersi Suomea ja opin arvostamaan – kiitos vanhempieni – kaikkea sitä, mitä meillä täällä jo on. Olavinlinna, Kalajoen hiekkasärkät, Kuusamon kosket, Saana-tunturi. Tunturipurot, joista voi juoda.
Mutta kun matkakärpänen puraisi, se puraisi kovaa. Ensimmäinen ulkomaan lomamatkani suuntautui Israelin Eilatiin, joka oli kirkkaine vesineen ja koralleineen mullistavan kaunis. Olin silloin – jos oikein muistan – 14. Sen jälkeen olen nähnyt Berliinin muurin jäännökset, kiivennyt tultasyöksevälle Etnalle ja seilannut pienessä paatissa Tonavan sivuhaaralla vesikäärmeiden keskellä. Olen matkustanut junalla Alppien halki, skoolannut kirsikkaoluella Brysselissä (vaikka en pidä kirsikoista enkä oluesta) ja melkein sulanut osaksi rantapyyhettä Maltalla.
Ja silti en ole nähnyt juuri mitään.
Viime vuonna matkustin Kreikkaan, Italiaan ja Itävaltaan. Tänä vuonna suunnitelmissa on toinen Kreikan purjehdus ja Kroatia, ja ensi talvena joku kaukainen ja kuuma Aasian kohde. Ehkäpä Malesian Langkawi? Tai Bali?
”Ongelmani” on, etten ole koskaan käynyt Euroopan ulkopuolella. (Israel on niin rajalla, ettei sitä lasketa.) En ole kokenut jet lagia, en nähnyt seepraa luonnossa, en syönyt thai-ruokaa Thaimaassa.
Tällä hetkellä unelmoin kaukaisista valkoisista hiekkarannoista ja turkoosista merestä – liekö tällä jäätävällä talvella osuutta asiaan? – ja suuristi metropoleista. En ole käynyt New Yorkissa (ja asian kanssa on todella vaikea elää), Lontoossa enkä Barcelonassa.
Rakastan sekä kaupunkeja että rantakohteita. Rakastan kaikkea uutta. Voin aivan yhtä hyvin lähteä Etelä-Afrikan safarille, Islantiin tai Ranskan Rivieralle. Jokin sisäänrakennettu mekanismi vain vaatii nähdä jotain uutta, jotain kaunista. Ja unelma vaatii toteutumista, jotta mielessä vapautuu tilaa uudelle unelmalle.
Ja ihminen elää niin kauan kuin unelmoi.

Oian kylä, Santorini, Kreikka

Sifnos, Kreikka

Schönnbrunnin palatsin puisto, Wien, Itävalta

Illallinen Roomassa


24. tammikuuta 2011

Paremman ruoan puolesta, osa 1.

Haluan tietää, mitä syön. Kammoan ainesosia, joiden alkuperää en tiedä. E-alkuiset numerosarjat päätyvät jonnekin ruoansulatusjärjestelmääni – ja mitä sitten? Ihminen syö joidenkin puheiden mukaan 7kg lisäaineita vuodessa enkä minä halua olla yksi heistä.
Erään loppukesän mökkiviikonlopun jälkeen oloni oli reippaasta juhlimisesta huolimatta varsin virkeä, kunnes erehdyimme kotimatkalla valinnanmahdollisuuksien puutteessa ja kaveriporukan johdattamana Hesburgeriin. Kaikella kunnioituksella suomalaista yrittäjyyttä kohtaan, mutta krapula iski juuri sillä hetkellä, kun olin saanut viimeisen palasen falafel-hampurilaisestani syötyä. Mitä siis todella söin?
Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan puhdasta ruokaa ja myös vaatimaan sitä. Meillä ei osteta eineksiä. Ostamme kotimaista ja luomua aina kun vain mahdollista, ja kokkaamme joka päivä aterian itse, myös arki-iltoina.
Meillä syödään paljon kalaa ja kasviksia. Jääkaapista löytyy lähes aina munakoisoa, kesäkurpitsaa, erilaisia salaatteja, tuoretta pinaattia ja juustoja. Käytämme paljon myös papuja, siemeniä ja tuoreita yrttejä. Oliiviöljy on ahkerassa käytössä, mutta paistaessa käytämme rehellistä voita. (Se on ihan ok – eihän sitä koko kiloa tarvitse kerralla käyttää!) Lihaa meillä ei syödä, vaikka vain minä olen julistautunut ”lihattomaksi”; mies saa tarvitsemansa annoksen lihaa halutessaan työlounaalla. Leipää emme syö juuri koskaan, ja senkin vähän leivomme viikonloppuisin itse. Herkuttelemme juustoilla, hyvällä viinillä ja tummalla suklaalla.
Minulla ei ole intohimoa kokkaamiseen, vaikka sille päälle sattuessani teenkin todella maittavaa ruokaa. (Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kirjan, joten palannen siihen tuonnempana.) Parhaimmillani olen italialaisen keittiön äärillä. Onneksi poikaystäväni on hurahtanut kokkaamiseen täysin. Hänen paras ystävänsä on Jamie Oliver, ja hänen käsissään syntyvät uskomattomat maut ja kauniit annokset.
En ota kuuleviin korviini puheita, joiden mukaan terveellinen ruokavalio tulee liian kalliiksi. Jauhelihakilon hinnalla saa monta kiloa porkkanoita, perunoita, punajuuria tai vaikkapa vallan mainiota bataattia! (Bataatti taipuu uskomattoman moneen, kokeilkaa vaikka.) On valintakysymys, laittaako euronsa litraan luomumaitoa vai tuplapakkaukseen Coca Colaa.
Minusta on hienoa, että Helsinkiin on viime aikoina avattu monia lähiruoka- ja luomuliikkeitä. Lasipalatsin Maatilatori, Juuren puoti tässä kotikulmalla sekä Anton&Anton (jonne en ole vielä ehtinyt piipahtamaan) eivät varmasti jää ainoiksi laatuaan. Myös tavalliset supermarketit ovat panostaneet valikoimiinsa valtavasti. Puhtaalle ruoalle on kysyntää.
Minua ei oikeastaan edes kiinnosta, vaikka ruokakassini maksaisi muutaman euron enemmän. Tärkeintä on tietää, etten ahda sisuksiini järjettömiä määriä aineita, joita elimistöni ei tarvitse. Kun syön hyvin, voin paremmin. Se on totuus.
Ja pakko myöntää, lasillinen shampanjaa silloin tällöin ei ole pahitteeksi.

Tässä syntyy kuhafileiden kaveriksi valkoviinissä haudutettua purjoa.


22. tammikuuta 2011

Sisustan, siis olen

Sisustaminen on trendikästä. Kaikki tilaavat sisustuslehtiä, lukevat kirjoja, käyvät messuilla. Piipahtavat silloin tällöin Cobelloon, Riviera Maisonille, Fasaaniin – vain hakemaan inspiraatiota. Sisustavat, koska sisustaminen on cool.
Minäkin sisustan, ja teen kaikkea yllämainittua.
Mutta mielestäni sisustaminen ei ole harrastus – se  on elämäntapa. Eikä sillä ole mitään tekemistä trendikkyyden kanssa. Se, joka väittää, että sisustaminen on pintaliitoa tai pröystäilyä, ei arvosta itseään. Jokainen ansaitsee ja tarvitsee kodin, jossa viihtyy. Jokainen tarvitsee itsensä näköisen kodin.
Koska vietän päiväni avokonttorissa, kuljen kaupungin keskustan hälyssä, tapaan ihmisiä meluisissa kahviloissa, kotona tarvitsen rauhaa ja hiljaisuutta. Vaaleita värejä. Tilaa.
Meillä on vaaleaa, tyhjiä seinäpintoja, toisistaan pitäviä sävyjä. Meillä on eri tuntuisia pintoja; puuta, nahkaa, pellavaa. Meillä on levyt värijärjestyksessä, koska silmäni haluavat niin. Meillä on kynttilöitä, lehdet viivasuorissa pinoissa. Meillä on kirjahyllyssä vain ne kirjat, joilla on oikeasti merkitystä. Meillä ei muutenkaan ole mitään, millä ei olisi merkitystä – en voi sietää turhaa tavaraa. Keittiössä saa rönsyillä: mausteet ovat esillä, hedelmät korissa, kattilat avohyllyllä.
Sisustusfilosofiani kuuluu yksinkertaisuudessaan: En osta mitään, mistä en todella pidä. Mieluummin olen ilman. En halua, että yksikään nykyiseen asuntoon ostettu huonekalu jää seuraavasta muuttokuormasta. Kun ostin olohuoneen kattolampun, mietin jo, kuinka se joskus palvelee makuuhuoneessa.
Meillä yhdistellään halpaa ja kallista, uutta ja vanhaa. Meillä on BoConceptin lasinen sohvapöytä ja Zazan lattiavalaisin – ne oli pakko saada, hinnasta välittämättä. Toisaalta, ruokapöytämme on ostettu 20 eurolla kierrätyskeskuksesta, hiottu ja lakattu, ja matto on poikaystävän vanhempien vanha. Yhdistämme Designers Guildia ja H&M Homea.  Mitään ei ole hankittu siksi, että se kuuluu hankkia; sisustamme kotia palasilla, joista todella pidämme, ja joiden uskomme kestävän vuosia.
Parhaita löytöjä ei mitata rahassa. Tilasin Klaus Haapaniemen Snow Rabbit -tyynyn, koska sen kuosi puhutteli minua, ja koska minusta tuntuu hyvältä, että kodissa on suomalaista luovuutta. Toisaalta, ostin Rooman matkalla torikojusta muutamalla eurolla suloisia espresso-kuppeja, ja jokaisena sunnuntaiaamuna jokin osa minusta palaa Roomaan.
Superkalliita design-huonekaluja meillä ei ole. Kyse on osittain rahasta – olemmehan kuitenkin ”parikymppisiä asuntovelallisia” –, osittain siitä, ettei yksikään design-yksilö ole vielä vaatimalla vaatinut päästä kotiimme. En voisi koskaan ostaa designia vain sen takia, että se on designia. En ottaisi kotiini Eero Aarnion Puppya, vaikka saisin sen ilmaiseksi.
Kyllä meillä haaveillaan Barcelona- ja K-tuoleista, mutta ainakaan vielä en ole niistä valmis maksamaan.
Kodin sisustamisessa on hyvä pitää järki mukana, mutta lopulta tunne ratkaisee. Kotona täytyy olla hyvä fiilis. Ostin wieniläisestä sisustusliikkeestä purkillisen tuoksuvia kiviä. ”Hajusoraa”, sanoi poikaystäväni, ja jatkoi, että naisille voi myydä mitä vaan, kunhan se tuoksuu hyvältä. Niin tai näin, nyt kylpyhuoneessamme on hennosti aistittavaa spa-tunnelmaa. Pienillä asioilla on suuri merkitys.  


20. tammikuuta 2011

Tekevälle sattuu

Rauhallinen hotellihuone Tukholmassa. Olen juuri tullut illalliselta, jolla skoolasin ruotsalaisten kollegojeni kanssa tapojeni vastaisesti Pepsi Maxilla. Toisessa jalassani oli pitkävartisen saappaan sijaan asuntomessuiltakin tuttu vaaleansininen pussi. (Varastin sen paikallisesta sairaalasta.) Popsin naapurimaalaisia antibiootteja ja toivon, etten saa allergista reaktiota. (Ei olisi ensimmäinen kerta.)


Viime kerralla juutuin take away -illalliseni kanssa hotellin hissiin. Ruoka oli jo kylmää, kun joku vihdoin kuuli minut, ja lähes syömäkelvotonta, kun hissi-insinööri pääsi paikalle.


Amsterdamissa potkaisin varpaani raitiovaunukiskoon (älkääkä kysykö, miten se on mahdollista), ja rikoin paitsi varpaani, myös kaksi päivää aiemmin ostetun kalliin sandaalin. Olen onnistunut polttamaan takapuoleni kiukaassa, ja kyntämään leukani seulaksi soratiellä. Romanian matkan päätteeksi vietin kaksi yötä tiputuksessa.


Onko geeneillä jotain tekemistä tämän kanssa? Onko joku, jota voin syyttää?


Välillä en tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Yleensä teen molempia.


Tänä iltana peittelen itseni ja varpaani Västra Järnvägsgatanilla ja toivon, että aamu valkenee ilman uusia yllätyksiä - ja että minut uskalletaan päästää reissuun jatkossakin.

No, sattuuhan sitä.

16. tammikuuta 2011

Ystävyydestä

On ystäviä, jotka kulkevat mukana lapsuudesta asti. Niitä, joiden kanssa on laulettu autotallissa Kaija Koota, hypitty hyppynarua ja tunnettu pakahduttavaa vapaudentunnetta kevätjuhlan jälkeen. Lapsuudenystävien kanssa ei tarvitse soitella joka viikko; yhteinen sävel löytyy, oli välissä sitten kuukausi tai pari vuotta.
On niitä, joiden kanssa käsi kädessä on päästy yli teini-iästä. Mokailtu pahasti, ihastuttu, kokeiltu rajoja. Ja lopulta oltu yhdessä onnellisia siitä, että onneksi enää ei tarvitse. (Aikuisena on ihan kivaa.)
On ystäviä, jotka ovat tulleet mukaan matkan varrelta. Niitä, joihin törmätään koulussa ja sitten jotenkin päädytään tosiystäviksi. Niitä, joita ei oikeastaan koskaan tiennyt olevankaan – niin samanlaisia kuin minä! Ystäviä, jotka eivät tuomitse, vaan ovat aina puolellani, antavat itse löytää tien. Ja hakevat tarvittaessa kotiin toiselta puolelta maailmaa.
Sitten on harrastusporukoita, joista tulee toinen perhe. Kukaan joukkuepelaaja tuskin pelaa pelkästä pelaamisen ilosta, vaan yhdessä pelaamisen ilosta. Väitän niin. Harrastusporukoilla on yhteiset muistot ja se yksi iso asia, joka yhdistää. Joukkuetovereihin on ihana törmätä silloin tällöin ja kuulla, että kaikki on hyvin, mutta joistakin tulee vielä enemmän. Kasvetaan, mennään naimisiin, saadaan ehkä lapsia – harrastus jää, mutta ystävyys pysyy.
Ja sitten on työyhteisöjä, jotka ovat paljon enemmän kuin työyhteisöjä.
Näissä yhteisöissä kaikki ovat aidosti sellaisia kuin ovat, ammentavat toistensa erilaisuudesta ja kehittävät oman yhteisen tapansa käsitellä maailmaa. Ne ovat yhteisöjä, joissa on normaalia nauraa kyyneleet silmissä. Yhteisöjä, jotka tilaavat taksin, ja saavat karaokekyydin. Yhteisöjä, jotka antavat enemmän, kuin kukaan ehkä tajuaakaan.
Omani on sellainen.
Eilen meillä perustettiin Kulttuuriklubi. Wicked-musikaalin ja kuohuviinin jälkeen ymmärsimme, että tämä täytyy tehdä uudestaan. Vaihtaa satulatuolit pehmeään penkkiin.
Ehkä kyse ei olekaan vain kulttuurista. Ehkä ei olekaan väliä, katsommeko musikaalia, kuuntelemmeko konserttia vai tanssimmeko pöydillä cowboy-hatut päässä.
Ehkä me vain haluamme viettää aikaa yhdessä.   



Tulppaanit hehkuvat kaikissa ystävyyden sävyissä.


14. tammikuuta 2011

Tässä minä olen

Jännittävää. Jaanalla on oma blogi.


Enkä oikeasti tiedä, miten tähän päädyttiin.


Jokin aika sitten näkemäni elokuva, Julie & Julia, on varmasti osasyyllinen. Elokuvan perusteella bloggaamiseen tulisi tosin suhtautua hieman epäilevämmin - meinasihan koko touhu tuhota päähenkilön parisuhteen. Iso Roballa on kaikki kuitenkin hyvin: Toistaiseksi mies on lähes yhtä innoissaan, kuin minä. "Sulle pitää sitten ostaa uusi tietokone ja kunnon kamera."


Ehkäpä olen vain kyllästynyt ajatusten raapustamiseen paperille, itseäni varten. Olen tuhertanut päiväkirjaa 8-vuotiaasta, mutta niitä ajatuksia ei - toivottavasti - koskaan silmäile kukaan.

Tai sitten (koska onhan mahdollista, että puhun liikaa), haluan säästää poikaystäväni tältä järisyttävältä puhetulvalta ja suunnata ajatukseni muualle.


Elämäni ei ole aina pelkkää bling blingiä. Monet tosin luulevat niin, koska kaikki näyttää käyvän helposti. No, kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Uskon, että positiivinen ajattelu - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin - ja kyky nähdä kauneutta kantavat pitkälle. Elämään saa säihkettä, kun vain itse haluaa!


Blogissani aion käsitellä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Hyvää oloa. Matkustamista. Kotia ja sen sisustamista. Hyvää ruokaa ja viiniä. Kotikaupunkiani ja sen uusimpia villityksiä. Kulttuuria. Naisena olemista purkkeineen ja purnukoineen. Ystävien ja perheen merkitystä. Sitä sun tätä.


Kauniita asioita ja elämää 2000-luvun Punavuoressa.
Niistä on blogini tehty.