Rakkaimmilla koruillani on tarina. Kalevala-korun Vanamoa sain äidiltä ja isältä ylioppilaslahjaksi. Ranskalainen käsintehty sormus on muisto matkalta, jonka tein ystäväni kanssa läpi Euroopan autolla, kotia kohti. Se symboloi vapautta päättää itse omasta elämästään. Guessin kellon sain toissa jouluna mieheltäni lahjaksi, ja vaaleanpunaisista kivistä tehty rannekoru on ostettu Dubrovnikin vanhan kaupungin muurilta. Erityisasema on tietysti kihlasormuksella, joka on tänä päivänä jo osa minua, ja vain odottaa seurakseen sitä toista.
Pidän vaeltelusta Stockan alakerrassa. Ihailen ja hypistelen koruja. Haluaisin niistä monet. Mutta kynnys ostaa koruja itselleni on harmittavan korkea, enkä tiedä mistä se johtuu. Ehkä se olisi liian helppoa. Koruja ilman tarinoita.
No, viimeistään ensi kesänä New Yorkin Tiffanylta kannan kotiin jotakin kimaltavaa. Sitä voi sitten kiikkustuolissa muistella, että tämä tuli hankittua häämatkalta valtameren tuolla puolen. Ei hassumpi tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti