The superficial side of me

Olen tässä viime viikkoina tajunnut, että tänä vuonna en saa mitään helposti. Julkisesti elämä tietysti näyttää ihanalta - blogi ei ole päiväkirja - mutta todettakoon nyt tässä, että häiden ja rouva-arjen ihanuuden vastapainoksi minulle on kyllä järjestetty kaikki mahdolliset vastoinkäymiset tälle vuodelle - eikä se ole vielä edes ohi! Tällä hetkellä antaisin aika paljon, että saisin elää normaalia, tasaista elämää.

Koska en keksi tänään mitään iloista kirjoitettavaa omasta sielunmaisemastani (uskokaa pois, se ei ole kovin kaunis tällä hetkellä), vedän esiin pinnallisuus-korttini. Kas kun kotona vaatehuoneessa odottaa täydellinen nilkkuripari suojaamista ja käyttöönottoa.

Minähän etsin simppeleitä, mustia, korkeakorkoisia nilkkureita jo viime talvena. En löytänyt. Minä kun en halua niittejä enkä rusetteja, vaan mahdollisimman yksinkertaiset kengät. Sellaiset, jotka toimivat niin hameen kuin housujen kanssa. Samaan aikaan sirot mutta jykevät. Ja tietysti ne kävelivät vastaan juuri häämatkan jälkeen, kun shoppailubudjettia ei ollut turhan paljon jäljellä. Päätin kuitenkin, että jos en toimi, kenkiä ei enää viikon päästä ole. Niinpä ostin elokuussa täydelliset nilkkurini - enkä katunut yhtään.

Tänään, kun mieli on täynnä epäuskoa ja kysymysmerkkejä, herkuttelen ajatuksella, että laitan nilkkurit jalkaan ja nostan keskisormen pystyyn. Todellisuudessahan laitan nilkkurit jalkaan ja hymyilen. Mutta kuitenkin.