Nappisilmät ja suuri sydän

Koti merkitsee ihmisille eri asioita. Joillekin se on paikka, jossa käydä nukkumassa. Toisille taas edustustila, jonka on oltava "just eikä melkeen". Jotkut panostavat sisustamiseen, toista se ei voisi vähempää kiinnostaa. Minä olen niitä ihmisiä, jonka kodin on oltava viihtyisä - myös silloin, kun kotona ehtii vain pyörähtää.

Design-huonekalujen, Ikea-hyllyjen, laminaattien ja upouuden keittiön alla kodissa on kuitenkin jotakin vielä tärkeämpää: perhe. Senpä takia omistan tämän perjantain otukselle, joka teki minusta ja miehestäni perheen, Maxille.

Monta vuotta mietin, että haluan kyllä sen koiran, mutta kun se sitoo niin kovasti. "Ei nyt." Ja sitten eräänä päivänä vain sain päähäni, että se "nyt" on nyt. Hetkeäkään en ole katunut. En niitä aamuja, kun varpaat, sormet ja nenänpää ovat umpijäässä aamulenkillä. En niitä öitä, kun pentu herätti kahden tunnin välein. En edes niitä hetkiä, kun olen kuunnellut naapurin valitusta siitä, että pentu pitää meteliä päivisin.

Max on tuonut minun elämääni jotain paljon enemmän kuin eläinlääkärilaskut, pissalätäköt lattialla ja pakon lähteä töistä suoraan kotiin. Se on tuonut minulle oikean kodin.