Kun tapasimme papin ensimmäisen kerran, minua itketti hirveästi. Hääpäivänä kirkossa olin kuitenkin niin onnellinen, että yksikään kyynel ei päässyt pintaan hymyni läpi. Kaiken sen jälkeen, mitä tänä vuonna on käyty läpi, olin vain yksinkertaisesti sanattoman onnellinen - ja kiitollinen.
Minulla oli kaunis puku, kauniisti laitetut hiukset ja kaunis meikki - en ole koskaan näyttänyt niin kauniilta. Mutta silti se todellinen kauneus tuli onnellisuudesta. Kirkko oli valoisa, hääauto mykistävän hieno, juhlapaikka maalaisromanttisen upea - mutta juhlan tekivät ihmiset.
Meidän hääpäivässä parasta oli se, että jokainen ihminen oli sydämellään mukana meidän onnessa. Ja sen sijaan, että olisimme tilanneet taikurin juhlapalvelusta tai kehittäneet väkisin leikkejä, häiden ohjelmasta vastasivat ystävät ja läheiset. Oli pianonsoittoa, liikuttavia ja naurattavia puheita, lauluesityksiä sekä nykytanssinumero. Ihmiset todella laittoivat itsensä likoon.
Odotin päivää, mutta en osannut odottaa päivältä mitään. Minulla ei ollut mielessäni kaavaa, jolla kaiken pitäisi tapahtua. Ehkä sen vuoksi pystyin nauttimaan joka hetkestä.
Kauniit yksityiskohdat - lyhdyt, kukat, korvakorut - ovat toki tärkeitä ja luovat juhlatunnelmaa. Mutta minä tajusin sen, että todella onnistuneisiin juhliin tarvitaan vain aidot ihmiset, avoin ilmapiiri ja yhdessä jakaminen. Sillä, onko jokaiselle askarreltu oma hääkarkki tai onko kakunleikkaus puoli tuntia myöhässä, ei ole mitään merkitystä.
(Kuvat: Paula Ojansuu)
Upeita valokuvia. Kiitoksia jakamisesta!
VastaaPoista