Kukaan 27-vuotias ei usko sairastuvansa vakavasti. Sellaisesta luetaan lehdistä, mutta eihän sellaista oikeasti tapahdu. Ei ainakaan minulle eikä kenellekään lähipiirissä. Mutta minäpä sairastuin. Häideni kynnyksellä, keskellä kiireisintä koulurupeamaa - ja fyysisesti elämäni kunnossa! Mikä shokki. Olla yhtäkkiä kahden sen ajatuksen kanssa, että mitä jos tästä ei selviä?
Kulunut viikko on ollut elämäni kauhein ja raskain. Olen käynyt sairaalassa useammin kuin koko tähän astisen elämäni aikana, kestänyt henkisesti järkyttävän raskaat tutkimukset - ja pelännyt. Pelännyt niin kovasti.
Ja sitten tänään kuulin, että pahimmat pelkoni ovat olleet turhia. Tai eivät turhia - kaikella on tarkoituksensa. Mutta enää minun ei tarvitse taistella vastaan sitä pirua pääni sisällä. Olen niin helpottunut, etten edes tajua - enkä meinaa uskaltaa uskoa. Viikko pahimpien pelkojen kanssa on pitkä aika. Tämä ei vielä ole ohi, mutta henkisesti pahin vaihe on selätetty.
Mitä haluan sanoa? En tiedä. Haluan kertoa, että olen ok. Haluan kertoa, että vaikka on ollut vaikeaa, olen tässä näin ja valmiina jatkamaan eteenpäin. Olen kiitollinen tuesta, jota olen saanut. Olen kiitollinen kaikesta. Ehkä tarvitsin tämän pysähdyksen? Enää ei ole kiire opintojen kanssa. Otan rauhallisesti.
Kaikella on tarkoituksensa. Ja nyt olen varma, että mummin lähettämä suojelusenkeli on olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti