Pelkkää teatteria!

Kävin perjantaina Kaapelitehtaalla katsomassa Stella Polariksen esitystä. Improvisaationäytelmän nimeksi tuli tällä kertaa Pataässä. Unohtumattomina hahmoina näimme muun muassa lännen nopeimman korttipelurin, Fast Hand Susien, sekä facebook-riippuvuuden kanssa taistelevan Harrin. Outi Mäenpää ja kumppanit loivat taas tyhjästä kokonaisuuden, joka sai hymyilemään kaksi tuntia tauotta.

Minusta piti tulla näyttelijä. (No, eikö meistä kaikista?) Halusin koulunäytelmissä aina pääosaan ja usein pääsinkin. Kävin nuorisoteatterin harjoituksissa ja osallistuin erilaisille ilmaisutaidon kursseille - ihan niin kuin en muuten olisi saanut itseäni ilmaistuksi tarpeeksi kuuluvasti. Lukiossa kävin saman teatteritiedon kurssin kahteen kertaan, koska minusta oli ihana seurata näytelmän valmistumista alusta loppuun asti. Pääsimme puvustamoon, katsomaan harjoituksia ja haastattelemaan näyttelijöitä, sekä tietysti lehdistön ennakkonäytökseen. Toinen näytelmistä oli Kansallisteatterin Romeo ja Julia ja toinen Kuningatar K. Unohtumattomia elämyksiä.

(Kuva: Stella Polaris)

Teatteri on taiteenmuotona käsinkosketeltava. Yleisö hengittää esityksen mukana ja jokainen näytös on erilainen. Elokuva on taiteenlajina hieno, mutta siitä puuttuu "tässä ja nyt" -fiilis. Ajattelen usein teatterissa, että mitähän tuonkin näyttelijän päässä liikkuu juuri nyt? Miltä hänestä tuntuu? Kun taas katson elokuvateatterissa Kuninkaan puhetta, Colin Firth on kaukana.

Teatteri-esitys, se parin tunnin show, on vedettävä loppuun asti, vaikka yleisön naamasta näkisi, ettei sitä voi vähempää kiinnostaa. Vaatii aikamoista rohkeutta.

Viimeisen vuoden aikana olen nähnyt Kaupunginteatterin Wickedin, KOM-teatterin Kaikki isäni hotellit (joka oli muuten ihan järisyttävän hyvä!) ja kaksi Q-teatterin pienempää ja rankempaa esitystä, joiden nimiä en muista. Seuraavaksi haluaisin nähdä KOM-teatterin näytelmän Vadelmavenepakolainen. Myös Kansallisteatterin tulkinta Väinö Linnan klassikosta Täällä Pohjantähden alla kuulostaa mielenkiintoiselta.

Parhaimmillaan teatteri on silloin, kun yleisö tuntee itsensä lopputuloksen kannalta tärkeäksi. Että koska minä pidin näytelmästä, näyttelijöilläkin oli lavalla hauskempaa. Uskon, että tässä on teatterin voima.

(Kuva: KOM-teatteri)