Mutta on minullakin oma aarrearkkuni. Tavaroita, joilla ei ole konkreettista merkitystä. Asioita, joita en ehkä ajatellut säästäväni. Muistoja. Isovanhempien lapsuudenkuvia, opiskeluaikaisia haalarimerkkejä (joita en jostain syystä saanut koskaan ommeltua haalariin), tärkeiden ihmisten syntymä- ja kuolinilmoituksia... Ja ennen kaikkea viestejä - kirjeitä, kortteja -, jotka tuovat hyvän mielen tai palauttavat tärkeään hetkeen. Aina silloin tällöin kaivan esiin "muistojeni laatikon".
"Tervetuloa kotiin. On niin mukava ajatella sinua tässä lähempänä.", kirjoittivat mummi ja pappa opiskelijavaihtoni jälkeen.
"Kippis uudelle onnenpesälle!", toivotti hyvä ystävä.
Pienet sanat saavat valtavia merkityksiä, kun ne tulevat rakkailta ihmisiltä. Aikakaan ei haalista tunnelmaa. Vanhat kortit kertovat paitsi silloisesta elämäntilanteesta, myös viestin lähettäjän suhteesta minuun. Tuntuu hyvältä huomata, että ne tärkeimmät ihmiset näkevät lävitseni, tulkitsevat minua joskus paremmin kuin minä itse.
Ps. Postikortit ovat kaiken lisäksi valtavan kauniita! Ja kuinka paljon persoonallisempia, kuin facebook-seinälle kirjoitetut onnentoivotukset? 2010-luvun huonoja puolia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti