Herätys, murmeli!

Pidän siitä, että meillä on neljä vuodenaikaa. Jokaisessa on omat ihanuutensa: Kevään tuoksu, valoisat kesäyöt, syksyn ensimmäiset pudonneet lehdet, aurinkoiset pakkaspäivät.

Mutta suoraan sanottuna: En jaksa enää talvea.

Olen kyllästynyt paksuihin villatakkeihin ja silmät peittävään pipoon. En pidä liukastelusta, paleltuneista varpaista, enkä siitä että take-away -kahvi jäähtyy 900 metrin työmatkalla. On väärin, että kymmenen tunnin yöunienkin jälkeen väsyttää. Ja sitten vedetään paksuja sukkahousuja jalkaan.

Kaipaan pastellivärejä, suloisia ballerinoja, suuria aurinkolaseja. Sitä, että voi kulkea takki auki. Jäätelökojuja, meren tuoksua, jopa lokkien kirkunaa. Puhtaan asvaltin tuntua tossujen alla juoksulenkillä. Avonaisia ikkunoita, hymyileviä ihmisiä. Sitä, että korkkareilla kävely ei ole yhtä kuin itsemurha.

Ymmärrän hyvin, miksi muumit nukkuvat talviunta. Ei tarvitse palella eikä katsoa Jäärouvaa silmiin. Keväällä jäärouvat sulavat ja muuttuvat iloisiksi, ovat paikallaolon lisäksi myös läsnä, ja saavat tervettä väriä poskille. Kaupunki herää! Siinä vaiheessa voisin kömpiä talviunilta.  

Onneksi päivä on pidentynyt! Parhaina aamuina Espa kylpee nousevan auringon valossa. 

Auringonlasku Sipoon Pirttisaaressa kesällä 2010

Ps. Olen saanut tänä talvena kotona lempinimen "murmeli", koska en enää herää herätyskellon piipitykseen. No, Wikipedian mukaan "murmelit (Marmota) on oravien heimon suku, jonka lajit elävät yleensä yhdyskunnittain maan sisään kaivamissaan käytävissä ja vaipuvat talvella horrokseen". Kuulostaa tutulta.

Kodin pienet palaset

Iso Roban neljääkymmentäkolmea neliötä on nyt asutettu melkein 11 kuukautta. Luulisi, että näin pieni tila olisi hetkessä sisustettu, mutta meilläpä ei olekaan valmista. Vaikka olen todella tyytyväinen kotiimme ja sen tunnelmaan, aina on jotain pientä viilattavaa.

Viikonloppuna halusin maalata keittiön seinään liitutaulumaalilla "vapaan taiteen näyttämön". Lähetin miehen maalikauppaan ja sitten maalasin. Ja voi että, tulipa siitä kiva! Valkoisessa seinässä ei ollut mitään vikaa, mutta nyt keittiö erottuu selkeästi omaksi, hieman maskuliinisemmaksi alueekseen aavistuksen romanttisesta makuuhuoneesta. Vai mitä sanotte?

Muutama viikko sitten saimme myös viimein olohuoneeseen verhot. Periaatteessa tila ei edes kaivannut verhoja, mutta koska naapurin seinään on matkaa vain muutama kymmenen metriä, jotakin suojaa tarvittiin. Aluksi luulin, että verhot pitäisi teettää - isolla rahalla tietenkin -, mutta sitten sattuma heitti eteeni postimyyntiluettelon, josta tilasin pellavaiset verhot parilla kympillä. Joskus näinkin!

Mikä muu meillä odottaa viimeistelyä? Parven listat pitäisi viimeistellä ja maalata. Äidin 70-luvun valokuvasuurennos pitäisi hakea kehystämöstä ja laittaa seinälle. Myös ruokapöydän yläpuolelle pitäisi löytää meidän näköinen taideteos. (Maalaisin itse, mutta en ole tarpeeksi hyvä.) Kokovartalopeilikin puuttuu, tosin en edes tiedä, missä sille olisi paikka.

Seuraava "pikkuviilaus" onkin sitten uusi sohva. Nykyinen sohvamme on poikaystävän vanha ja alunperinkin kompromissi, sillä olen "allerginen" mustille nahkasohville. Muuton yhteydessä oli kuitenkin muitakin rahareikiä, joten kuorrutin sohvan vaaleilla tyynyillä ja totuin siihen. (Sitä paitsi se on oikein mukava köllötellä.) Nyt sohvamme on kuitenkin kutsuttu uuteen kotiin, ja vaikka se tietääkin meille aikaavievää retkeä huonekalukauppoihin ja tiukempaa aikaa kukkarolle, olen salaa iloinen siitä, että minulla on vihdoinkin lupa etsiä meille täydellinen sohva. Koska mitään muuta ei kannata ostaa.

Suosikkini on tällä hetkellä BoConceptin Terni. Harmaana ja divaaniosalla varustettuna. Se on ajaton ja tyylikäs - ei liian moderni ja kulmikas, muttei myöskään liian maalaisromanttinen. Haluan sohvan, joka toimii tässä kolossa, mutta myös seuraavassa, ja kestää niin kauan kuin vain jaksamme katsella sitä. Ja koska emme tällä kertaa tee kompromissia, tuskin kyllästymme siihen koskaan.

Koti koostuu pienistä palasista. Se muotoutuu elämän mukana. Jos koko kodin ostaa kerralla samasta paikasta, se ei ole aito eikä varsinkaan oman näköinen. Siksi on tärkeää käyttää aikaa - ja nauttia matkasta.

Malja kotimaiselle elokuvalle!

Eilen juhlittiin kotimaista elokuvaa Jussi-juhlan merkeissä. Ja kotimaisella elokuvallahan menee kovaa! Jasper ja muut Napapiirin sankarit valloittavat sydämiä jo kaukana Suomen rajojen ulkopuolella, Jusseja kahminut Rare Exports pyörii teattereissa Jenkkilää myöten, ja myös suomalaisten miesten sielunmaisemaa kuvaava dokumenttielokuva Miesten vuoro on kansainvälisessä levityksessä. (Hikoileva, turvonnut miesvartalo saunassahan on se mieskuva, jota me suomalaiset itsestämme haluamme maailmalle levittää.)

Hienoa on se, että suomalaiset katsovat mielellään suomalaista. Suurimmat kotimaiset hitit keräävät valtavia katsojamääriä. Ymmärtäähän sen: jälki on laadukasta, tarinat jaksavat kantaa ja äidinkieli on aina äidinkieli. Keskivertosuomalaisen on helpompi samaistua hiljaiseen pohjoisen poikaan, kuin vaikkapa aikamme suosituimman sosiaalisen median keksineeseen, nykyisin ökyrikkaaseen nörttiin.

Itselleni viime vuoden kotimaisista kolahti kovimmin Sisko tahtoisin jäädä, josta Sara Melleri aivan oikeutetusti pokkasi parhaan naissivuosa-Jussin. Elokuva tavoitti harvinaisen koskettavasti ja tarkkasilmäisesti sen tunnelman, teinitytön maailman, jossa itsekin kymmenen vuotta sitten elin.  

Mielenkiintoista on seurata sponsorointikuvioiden askelia kohti kansainvälistä meininkiä. Napapiirin sankareiden ja Hartwallin yhteistyö on hyvä esimerkki onnistuneesta diilistä, jossa molemmat voittavat. Stand-up koomikko Pirjo Heikkilä totesikin Jussi-gaalan spiikissään: ”Elokuva Hartwall Jaffa… öh, anteeksi, Napapiirin sankarit..."  

Ja kyllähän bileet ovat parempia, kun on syytä juhlaan. Punaisella matolla näkyi onnellisen oloista porukkaa. Ja oikein: Meidän tulee olla ylpeitä omasta osaamisestamme, oli kyse sitten elokuvista, muotoilusta, musiikista tai teknisistä vempaimista. Suomi maailmankartalle ja äänekkäästi, kiitos.

Mutta ei enää niitä miehiä saunassa.

Ps. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt gaala-illallisen kattauksesta: Musta pöytäliina toi kivan kontrastin valkoisille astioille ja lautasliinoille. Tyylikästä!



The Red Carpet Look!

Helsinki kielellä: Farouge & A21

Luulisi, että kun asuu aivan keskellä kaupunkia, ulkona syöminen olisi viikottainen tapa. Meille on käynyt päinvastoin. Oma keittiö vaan on niin kiva paikka, jälkiruoankin saa odottamatta. Ja totuushan on, että ulkona syöminen on tässä maassa tehty naurettavan kalliiksi.

Eilen kuitenkin päätimme pitää vapaaillan omasta keittiöstä ja päädyimme "kortteliravintolaamme", Farougeen. Farouge on libanonilainen ravintola, joka on toiminut samassa paikassa jo vuodesta 1995. Täytyy myöntää, että Libanon maana ei sano minulle juuri mitään - mutta ruoka on taivaallista!

Libanonilaisessa ruokakulttuurissa alkupalat ovat erittäin tärkeitä. Me päädyimme syömään pelkkiä niitä. Hummusta, pinaattitäytteisiä pasteijoita, viininlehtikääryleitä... Nam! Tarjoilijat olivat ystävällisiä ja nopeita. Harkitsen kotikeittiön vaihtamista kortteliravintolaan useamminkin!

Farougen ruusu

Koska lauantai-ilta oli nuori ja meitä on syytetty "kotiloitumisesta" (mitä en henkilökohtaisesti ymmärrä, koska kaiken maailman kissanristiäisiä tuntuu olevan koko ajan), jatkoimme entiseen kantabaariimme, A21: seen. A21 sijaitsee nimensä mukaisesti osoitteessa Annankatu 21.

A21 on valittu maailman parhaaksi cocktail loungeksi ja sen Rhuba Martini on joka kerta yhtä taivaallinen. "Unohda Fine Dining ja tule kokemaan Fine Drinking," sanotaan nettisivuilla. Aiemmin sisään ei päässyt, jos ei ollut tyylikkäästi pukeutunut ja käyttäytynyt siististi. Hienoa, sillä tämä kaupunki tarvitsee paikkoja, joissa on glamouria!

Eilen Rhuba Martini maistui, mutta jotain oli tapahtunut. Milloin utuisessa hissimusiikissa uinuva, tyylikkäästi sisustettu lounge muuttui sporttibaariksi? Kaikella kunnioituksella jääkiekkofaneja kohtaan, mutta miksi tulla cocktail-baariin ja tilata Karhun kolmonen? Oluttupia on joka kadunkulmassa! Sen sijaan, että olisimme saaneet nauttia drinksuistamme niiden ansaitsemassa tunnelmassa, todistimme humalaista joukkoiskemistä. "Ne, jotka on sinkkuja, nostaa käden ylös!"

Ehkä meillä vain kävi huono tuuri. Talviklassikkoa ei pelata joka lauantai. Mutta hei, eri paikoilla on eri funktio. Oluen juominen ja möykkääminen A21: ssä on kuin lihapullien ja perunamuusin tilaaminen Kanarialla.

Ja miksi tiskin alta ylipäätään löytyi Karhua?

Kuplia

Detoxin opetus

Detox-ohjelma on loppu. Ihanaa!

Mitä opimmekaan? Sen, ettei ihmisen tulisi kieltää itseltään mitään. Se, että noudatin viisi päivää jonkun toisen laatimaa ruokaohjelmaa, johti siihen, että ohjelman loputtua söin yhdessä päivässä enemmän makeaa kuin yleensä kahdessa viikossa. (Enää ei tee mieli yhtään runebergintorttua.)

Sis. Delin detox-ohjelma toimii varmasti niillä, joiden perusruokavalioon kuuluvat lihatuotteet, pikaruoka, kahvi ja erilaiset pitkälle jalostetut tuotteet. Minä, joka syön muutenkin "pupunruokaa", en kokenut minkäänlaista puhdistumisreaktiota. Oli toki mielenkiintoista pitää itsensä kurissa eikä ohjelma varmasti tehnyt elimistölleni pahaa - mutta siinä se. Otin tämän haasteena ja suoriuduin siitä, mutta en lähtisi leikkiin uudestaan.

Uskon siis vakaasti, että itseltään ei tulisi kieltää mitään. On paljon parempi syödä muutama pala suklaata silloin tällöin, kuin ensin pidättäytyä kaikesta ja sitten syödä kahden päivän kalorit parina kakkupalana.

Leivos, jota en halua nähdä vuoteen.

Ps. Kädessä lasillinen hyvää punaviiniä.

Tyyny tuli taloon

Siinä se nyt on. Snow Rabbit on my bed. Pieni pala kaunista kangasta on lentänyt luokseni.

Välillä oikein hämmästyn sitä, kuinka pienistä asioista iloitsen. Sehän on tyyny! Ei lottovoitto eikä uusi kaupunkimaasturi, vaan tyyny. Mutta katsokaa tätä kangasta, näitä yksityiskohtia, tätä puhdasta käsityön jälkeä!

Kyllä se aurinko paistaa jossain tuolla pilvimassojen takana. Kevät alkaa tästä tyynystä!

Hyvän (?) olon Detox

Huh. Kamala nälkä ja väsymys. Olen detox-kuurilla, ja tämä on vasta ensimmäinen täysi detox-päivä - kuinka ikinä selviän tästä läpi sortumatta?

Työporukkamme osallistuu Sis. Delin Hyvän olon detox -ohjelmaan. Virallisesti ohjelma kestää kaksi viikkoa, mutta koska meillä on joka viikonloppu supermahtavia bileitä (hehe), meille räätälöitiin viiden päivän setti. Ensimmäisen päivän jälkeen olen ihan onnellinen siitä, että tätä ei kestä kovin kauan.

Aloitin aamun juomalla, joka koostui sitruunamehusta, lämpimästä vedestä, kookosöljystä ja MSM-jauheesta. (Viimeisin ainesosa kuulostaa vaaralliselta, mutta edistää kuulemma elimistön puhdistumista.)

Normaalin aamiaistuoremehuni korvasi luomutomaattimehu, johon sekoitettiin ohranorasjauhetta ja acai-jauhetta. (Acai-marja on todellinen superfood ja kasvaa Amatsonin sademetsässä, sanovat.) Lisäksi aamiaiseen kuului luomumunakas-pinaatti-yrttirulla - maukasta!

Välipalana luomuomena, lounaaksi katkarapu-riisikääröjä, pähkinöitä ja vihersalaattia, ja iltapäivällä välipalaksi kaksi luomuriisikeksiä "aurinkoisella pähkinätahnalla" voideltuna. Kyllä, kokonaiset kaksi keksiä.

Lisäksi ohjelman aikana nautitaan runsaasti vihreää yrttiteetä ja hasselpähkinän makuista riisimaitoa. Vettäkin pitää muistaa juoda. Raskasta liikuntaa tulee välttää - mutta enpä taitaisi ontolla vatsallani mitään jaksaakaan.

Sis. Delin detox-ohjelma on konseptiltaan huippu: Kuka jaksaisi ravata luomuputiikit ja Stockan Herkun läpi etsien kaikkia näitä ihmeaineita ja vielä valmistaa niistä ateriat, joiden jälkeen kuitenkin on nälkä? Ruoat toimitetaan haluamaasi paikkaan ja jokainen ateria on numeroitu.

Olen onnellinen, että olen tässä mukana. Ja uskon, että tämä on minulle hyväksi. Mutta en pidä itsestäni nälkäisenä. Odotan innolla perjantaita ja puhdistunutta, energistä oloa! (Lauantaina voikin sitten syödä heti aamulla runebergintortun tai vaikka kaksi.)